Kauheasti olin ajatellut että suunnilleen pidän jokaiselle työtoverille erikseen puheen ja kerron kuinka kiitollinen heistä ja koko mahdollisuudesta olen, olisin halunnut kertoa, kuinka paljon tästä puolesta vuodesta oikeasti olen saanut, oivalluksia ja silmienavausta ja inspiraatiota. Kuinka järjettömän onnellinen olen, kun sain olla mukana kehittämässä uudenlaista konseptia, näkemässä kuinka moni asia epäonnistuu väistämättä, kun iso porukka tekee jotain uutta, jonka takana ihan kaikki ei voi edes seistä, mutta silti on mukana, kuinka epäonnistumisista opitaan, jopa iloitaan.
Saanut toteuttaa ikiomia visioita, luoda jotain ihan itse, rahapussi kouraan ja toteuttamaan. Huikea luottamus.
Saanut kokea sen, kun saat jonkun ihan hassun vision, esität sen muille ja sen sijaan että siihen sanottais, että heh, ei noin voi tehdä, jokainen sanookin että ahaa! Kuullostaa kiinnostavalta, anna palaa! Ihan uskomaton matka oli tää puoli vuotta. Opettavainen. Todella paljon opin omista vajavaisuuksistani mutta vielä enemmän löysin uusia vahvuuksia, joita en missään muualla olisi löytänyt.
No enhän mä mitään puheita pitänyt, ja tajusin, että mä olen kyllä muistanut sanoa noi asiat jokaiselle, yksitellen, eri tilanteissa. Hyvä niin! Ei tollaisia kannata pitää sisällä, ne pitää sanoa niille jotka ansaitsee sen kuulla, ne saa siitä hyvää energiaa omaan elämäänsä, se on tärkeetä. Ei sitä oikeaa hetkeä välttämättä ikinä tule, jos sellaista erityista odottaa vaan. Voi heittää ihan ohimenevässä hetkessä vain niitä kiitoksia.
Ja nuorten kanssa työskentely, mulla oli siis koko kesän tosiaan kaksi nuorta kerrallaan kesätöissä, mun ohjauksessa. Todella opettavaista, ei aina todellakaan helppoa, se olikin ehkä juuri se osuus jossa eniten niitä vajavaisuuksia itsestäni löysin. Ja sitten se lopputulos, kun eilen nämä ko. nuoret tuli kyynelsilmin halaamaan ja kysymään, että onks sun pakko mennä, eksä ajattele meitä yhtään?? (toi viimeinen osin kyllä läpällä... ;) )
Leipoi ne mulle kakutkin.
Nyt onkin sitten aikaa, joka vissiin hiukan jännittää, vai mitä luulette, kertoisko viimeöinen uni siitä jotain: Olin tyttären kanssa jossain valtavassa tornissa, jossa oli sellainen fantasia-velho, joka havitteli suurensuurta kelloa. Tytär kulki kellon ohi ja vahingossa tönäisi viisareita roimasti eteenpäin. Mä taas hyppäsin suoraan kellotauluun uimaan. Velho nappasi viisarit ja me päätettiin auttaa sitä pakenemaan niiden viisarien kanssa. :O
Sellasta.
Mutta törmäsinpä aamulla heti taas niin hienoon kirjoitukseen, että linkkaan sen tänne, jos osaan. Kiitollisuus. Siskontytär soitti mulle äskön ja puhuttiin nöyryydestä ja kiitollisuudesta pitkä tovi, olen niin onnellinen ja ylpeä, kun noin nuoret saa näitä oivalluksia ja oikeasti alkaa elää niiden mukaan. Upeeta ja liikuttavaa. Olen kiitollinen.Kiitos <3 Niin siis toi Kiitos on se linkki. Hiffasitko? Ku se on tollee erivärinen.
Nyt alkaa sitten se pohdinta, että mitä seuraavaksi.
Mä haluan hetken aikaa, että saan ihan rauhassa kasata ajatukset tosta upeesta työkokemuksesta, siinä heräs niin paljon uudenlaisia ajatuksia ja idiksiä, että on pakko hiukan keräillä ja miettiä, miten niistä sais punottua sellaisen yhtälön joka toimisi. Ei epäilystäkään etteikö se onnistuisi, ja etteikö joku ihan mahtava yhtälö löytyisi. Kun on sen aika. Nyt on aikaa pohtia ja maistella niitä juttuja ja samalla toteuttaa niitä visioita, joita on mahdollista toteuttaa näin kotona ollessa. Eli ihan hyvät ajat on edessäkin. Ei hätää.
Nyt taidan keittää hiukan minttu-inkiväärijuomaa ja nostaa jalat rahille, mennä sohvalle löhö-asentoon ja laittaa jonkun katsomattoman leffan pyörimään. Tai katsotun. Esimerkiksi Kuolema Pukee Häntä on aivan loistava ja valloittava klassikko-pläjäys tällaiseen päivään ;)
Inspiroivaa tiistaita kaikille!
Jos inspis loppuu kesken, voi käydä vaikka tuolta kurkkimassa lisää ideoita! Petran Pinterest
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti